Aina hiiviskelypeleistä enemmän tykänneenä tykästyin Mirrors Edgeen heti. Pelin liikkuminen on erittäin parkourmaista Assassins Creedin tyyliin, mutta ohjastettavan henkilön silmin nähtynä. Pelatessa ohjataan Faith-nimistä "juoksijaa" eli tulevaisuuden lähettilainsuojatonta ja kenttien läpi ohjastetaan korostamalla punaisella värillä kohdat, joihin voi tarttua tai hypätä.
Pelin juju tulee siinä, että Faith on nopea ja ketterä, mutta hento nainen, joka ei esim. SWAT-mieheltä napatulla aseen kanssa liikukaan enää niin nopeasti. Kiipeäminen ei onnistu aseen kanssa ja se tekeekin asiat mielenkiintoiseksi, koska ase pitää dumpata ennen kuin pääset etenemään seuraavaan paikkaan, jossa voi taas olla muutama vihulainen odottamassa.
Kentät tuntuvat hyvin suunnitelluilta ja varsinkin korkeuserot ovat vaikuttavat. Grafiikka ei ole mitään yltiörealistista vaan hivenen sarjakuvamaista, joka taasen sopii pelin luonteeseen hienosti.
Tämä peli on niitä harvoja, jotka olen pelannut läpi useammin kuin kerran. Osittain tämä on sen takia, että peli jää loppuviimeksi hivenen lyhyeksi, mutta suurin syy on kuitenkin pelin tunnelma, joka piti otteessaan viimeiseen hyppyyn saakka.
